Äitini, nyt 87-vuotias, oli pula-ajan lapsi. Hän säästi kaiken, koska ”aika tavaran kaupittee.” Mitä pidemmälle äidin muistisairaus eteni, sitä hanakammin hän varastoi paitsi tarpeellista myös tarpeetonta tavaraa. Äidin kerrostalokolmio oli makasiini, josta löytyi pestyjä jugurttipurkkeja ja vessapaperin hylsyjä, mutta myös astiastoja ja liinavaatteita, joilla olisi varustanut useammankin talouden.
Aina kun kävin kylässä, äiti pyysi minua järjestelemään tavaroita. Ongelma oli, ettei mitään saanut kuitenkaan heittää pois. Joten jouduin narraamaan. Sanoin että vien kassillisen paitoja kellariin, vaikka todellisuudessa vein paidat Punaisen Ristin Konttiin.
Ennen pitkää äiti joutui muuttamaan hoitokotiin. Mukaan ei voinut ottaa juuri mitään, sänkykin oli talon puolesta valmiina. Lähes kaikesta piti luopua. Minun tehtäväni oli valita mukaan tulevat henkilökohtaiset tavarat ja hävittää loput.
Urakka kesti syksystä kevääseen. Halusin tehdä työn huolellisesti, tehdä oikeita valintoja ja kierrättää mahdollisimman paljon.
Äiti oli haaveillut kansallispuvusta
Aivan erityisen paljon äidillä oli vaatteita ja kankaita. Niiden lajitteluun sain ystävältä yksinkertaisen neuvon: säästä vain laatu, vain kaikkein parhaat. Ohje helpotti päätöksentekoa, kun mietin mikä kymmenistä villatakeista pidetään. Lisäksi ystäväni kierrätti lankoja ja kankaita eteenpäin koululaisten käsityötunneille. Äiti olisi seurannut sitä hyvillään, olihan hän entinen opettaja ja käsityönharrastaja.
Kansallispuku oli pakattu äidin kaappiin huolellisesti, omalle hyllylleen. Kaikesta näki, kuinka tärkeä puku oli hänelle ollut. Äitini oli esteetikko ja ihaili perinnekäsitöitä. Hän oli haaveillut kansallispuvusta jo vuosia, ennen kuin lopulta sai sen 50-vuotislahjaksi.
Minulle puku oli pieni, olen äitiäni 15 senttiä pidempi. Mutta pakkasin puvun tietysti mukaani, ja työnsin laatikon kotona vaatehuoneen ylähyllylle.
Seuraavan kerran muistin puvun vasta kun siivosin vaatehuonetta. Ja päätin heti, että minun on pystyttävä luopumaan puvusta. Ei ole kansallispuvun arvon mukaista, että se makaa käyttämättömänä vaatekaapissa.
Minulle puvussa oli kyse äidistä
Kun päätös oli tehty, mieleni aivan yhtäkkiä keveni. Ymmärsin, että kansallispuvussa oli kyse enemmän äidistä kuin vaatekappaleesta. Äidin sairaus etenee – hän on edelleen äitini, mutta ei ihan samalla tavalla kuin ennen. Luopuminen sattuu.
Ymmärrän tulleeni ikään, jossa pitää oppia luopumaan. Perhe-elämän vilkkaat vuodet ovat ohi, ja lapset lähtevät omaan elämäänsä. Suvun vanhimpien piiristä kantautuu aika ajoin suru-uutisia. Myös omaa ikäpolvea sairastuu vakavasti, kuoleekin.
Kansallispuku innosti minut kirjoittamaan muiston lapsuudesta ja äidistä. Muisto on nyt olemassa sanoiksi talletettuna. Siitä voi kasvaa joskus jotain enemmän, tai sitten se riittää sellaisenaan.
Yksikin tärkeä muisto voi olla riittävä lähtökohta elämäntarinan kirjoittamiselle. Muiston kautta voi lähteä keriytymään auki kokonainen elämänvaihe. Toisaalta yhdenkin tärkeän muiston auki kirjoittaminen on arvokas tavoite. Tekstin voi antaa vaikka lahjaksi, jos muisto on sen luonteinen. Joka tapauksessa kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksia ja omaa elämää. Samalla se lisää mielenrauhaa ja kiitollisuutta.
