Artikkeli:
Elämäkerta – faktaa, fiktiota vai autofiktiota?

Joskus elämäkerturit pohtivat siirtymistä fiktiiviseen kerrontaan. Kaikki tiet ovat tietenkin avoinna, ja sinun pitää valita se, mikä sinua eniten houkuttelee.

Elämäkertakirjoittamisen kurssin alussa minulla on tapana kysyä jokaiselta osallistujalta, mikä sai hänet osallistumaan kurssille. Kysymyksen tarkoitus on virittää pohtimaan sitä omaa todellista tavoitetta, jonka tunnistaminen auttaa etenemään oikeaan suuntaan.

Monet haluavat kirjoittaa elämäkertansa lapsiaan ja lastenlapsiaan varten. Se onkin tärkeä tavoite: Lapsilleen voi antaa arvokkaan lahjan kertomalla avoimesti elämästään ja ajatuksistaan. Me kaikki kiinnostumme juuristamme jossakin vaiheessa – mutta yleensä vasta silloin, kun on liian myöhäistä kysyä.

Kirjoittaessa pystymme ilmaisemaan myös niitä syviä tunteita, jotka eivät ehkä muuten tulisi puheeksi. Löydämme luontevan tavan kertoa tärkeille ihmisille heidän merkityksestään.

Kaikki jotka kirjoittavat läheisiään varten, kirjoittavat myös itseään varten, sillä kirjoittaminen on aina oman eletyn elämän jäsentämistä. Kun miettii, miten tämä kaikki on mennyt, saa näkymän siihen, mitä ”tämä kaikki” oikeastaan on.

Kun kirjoitat itseäsi tai läheisiä varten, on mielekästä kertoa asiat niin kuin muistat niiden tapahtuneen. Tavoitteena on piirtää esiin rehellinen kuva elämästäsi. Lapsille ei ole hyötyä sepitteestä silloin, kun he haluavat tietää juuristaan. Etkä itse pysty jäsentämään elämääsi, jos et käsittele totuuksia.

Saako keksiä, jos ei muista kaikkea?

Joskus kirjoittajamme kysyvät, voiko elämäkerrallista kertomusta höystää keksityillä aineksilla, jos ei muista riittävästi. Muistimme on tosiaan hatara ja aukkoinen. Sen vuoksi on hyödyllistä ajatella, että muistin tukena voi käyttää vaistoaan.

Esimerkki: Muistan ensimmäisestä koulupäivästäni, että rupesin itkemään kesken tunnin. Muistan kuinka istuin pulpetissani ja kuinka minulle tuli yhtäkkinen koti-ikävä. Painoin otsani kiinni puiseen pulpetinpanteen ja itkin, kunnes tunne meni ohi.

Muisto tuntuu oleelliselta – se kuvaa minua ja lapsuuttani – joten minun kannattaa kertoa se. Onnistunutta kuvausta varten tarvitsen kuitenkin havaintoja ja yksityiskohtia, joita en muista. Ne minun pitää siis kuvitella. Voin käyttää tässä kuvittelutyössä apukeinoja, esimerkiksi valokuvia koululuokista samoilta vuosilta, mutta vaikuttavan kuvauksen kannalta minun on lupa luottaa myös vaistooni. Sen luvan antaa tuo itku, joka on muistona tosi ja joka on se varsinainen kuvauksen kohteeni.

Ole siis kiitollinen kaikesta, minkä muistat, ja iloitse jokaisesta tärkeästä muistosta, joka innostaa sinua kirjoittamaan. Tilanteen kuvittamiseksi tarvittavat yksityiskohdat voit tuottaa kuvittelemalla. Oleellista on tunnistaa, mitkä asiat ovat niitä, joita ei kannata sepittää, ja mitkä tosiasiat voi täydentää näkymään.

Tie fiktioon on avoinna

Joskus elämäkerturit aloittavat työnsä dokumentaarisella kerronnalla ja ryhtyvät matkan varrella pohtimaan siirtymistä fiktion puolelle.

Kokemukseni mukaan varmin etenemistapa on kuitenkin se, että tarinansa ensimmäisen version kirjoittaa mahdollisimman rehellisesti, alusta loppuun. Näin syntyy pitävä perusta, joka tuottaa kirjoittajille yleensä suuren onnistumisen kokemuksen.

Olin juuri viimeistelemässä tekstiäni. Ajatus on teetättää läheisille tämä tarinani jouluksi. Olen ollut jo yhteydessä erääseen kirjansitojaan. Viimeistelyn tarkat ohjeet olivat minulle kullanarvoiset. Olen myös varma siitä, että ilman näitä kursseja en olisi koskaan saanut kirjaa tehtyä. Olen äärettömän kiitollinen. Kyse ei ole pelkästä kirjasta, kyse on myös siitä että olen saanut elämäni jotenkin talteen, sovintoon, ymmärrykseen. Ja nyt näen, kuinka paljon rakkautta se onkaan pitänyt sisällään. Olen todella kiitollinen. –Tarja Saastamoinen

Faktapohjainen kertomus jättää myöhemmät editointimahdollisuudet avoimiksi. Vaikka laajentaisit myöhemmin fiktion suuntaan, olet saanut talteen elämän tunnistettavan logiikan. Lukijoihin vetoavat avoimuus, rehellisyys ja totuudellisuus, joten niiden varassa kannattaa aloittaa. Yksityinen ja avoin on lukijoille useimmiten kaikkein kiinnostavinta.

Mitä tiedät James Bondin lapsuudesta?

Yksi tapa hahmottaa dokumentaarisen ja fiktiivisen kirjoittamisen eroa on miettiä sitä, mikä kerrontaa pitää koossa.

Dokumentaarista elämäkertaa pitää koossa kohdehenkilö itse. Tarkoitus on valottaa hänen elämäänsä ja persoonaansa eri suunnista ja kertoa, kuinka hänestä tuli hän: käydään läpi tapahtumia ja tunteita lapsuudesta, kouluvuosista, opiskeluvuosista, perhe-elämästä, työelämästä ja harrastuksista. Kaikki tieto kiinnostaa lukijaa, koska lukija on kiinnostunut päähenkilöstä.

Fiktiota pitää puolestaan koossa tapahtumien logiikka ja jännite. Päähenkilö on keskeisessä roolissa, mutta hänen elämästään kerrotaan vain siltä osin kuin tiedot palvelevat tarinaa. Jos tutkii fiktiivisten kertomusten henkilökuvausta, huomaa että edes päähenkilön elämänvaiheista ei saa välttämättä tietää paljoakaan. Mitä esimerkiksi tiedämme James Bondin lapsuudesta tai kouluvuosista?

Ongelma on se että tuntuu hyvin vaikealta kirjoittaa menneisyyden kipeistä asioista. Isäni oli alkoholisti, vanhemmat erosivat kun olin 10-vuotias. Veljeni alkoi tehdä rikoksia, itse pysyin joten kuten niistä erossa, mutta sorruin viinaan jo nuorena. (…) Minua ei motivoi kauniiden muistelmien kirjoittaminen lapsenlapsia varten, vaan yritän saada aikaan romaanin. –Timo

Kurssillemme osallistunut Timo tähtää nimenomaan romaanin kirjoittamiseen, koska hän haluaa kertoa elämästä yleisellä tasolla, omien kokemustensa avulla. Hänen romaaninsa päähenkilö saattaa olla hänen kaltaisensa mies, mutta tavoitteena ei ole luoda henkilökuvaa, vaan kertoa miltä elämä tuntuu olosuhteissa, joissa hän eli. Tämä aiheen rajaus, tietyn elämänkohtalon käsittely kokonaisen elämänkulun sijasta, perustelee lajityypin valinnan.

Entä se autofiktio sitten?

Autofiktio on omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota yhdistelevä laji, jossa kertoja ja päähenkilö ovat samannimisiä, vaikka teoksen myönnetäänkin olevan osittain fiktiota. Kirjoittajan oman elämän sekoittuminen sepitteelliseen sisältöön rikkoo todellisuusilluusiota joskus näkyvästikin. Käsitteen “auto”-osio ilmentääkin omaelämäkerrallisuutta ja “fiktio” vastaavasti todellisuutta muuntelevaa osuutta.

Oleellista kuitenkin on, että kuten fiktiossa myös autofiktiossa kerrontaa pitää koossa jokin muu voima kuin päähenkilö sinänsä. Kyse on tarinasta, jossa kirjoittajaa muistuttava hahmo toimii. Näin ollen lukija lukee ensisijaisesti kertomusta – sen sijaan että hän vastaanottaisi tietoa päähenkilön elämästä.

Jos pohdit omaa valintaasi faktan ja fiktion välillä, mieti tavoitettasi. Jos tarkoituksena on kuvata itseäsi (omaelämäkerta) tai jotain toista henkilöä (hänen elämäkertansa), tee se dokumentaarisen kerronnan keinoin. Etsi siitä syventämisen ja tarinallistamisen mahdollisuuksia, jos olet niistä kiinnostunut.

Jos taas tuntuu, että sinulla on kerrottavana tarina, joka sittenkin tehoaa parhaiten niin, että se saa edetä tarinallisten lainalaisuuksien mukaan, eikä sen tarvitse noudattaa todellisuutta, luovu silloin dokumentaarisuudesta ja kirjoita tarina hyödyntäen omaa elämääsi.

Tutustu Kirjoita elämäsi tarinat -kurssimme