Michelle Obama: Minun tarinani
Suomentanut Ilkka Rekiaro, Otava 2018
Michelle Obama, Harvardista valmistunut juristi ja kansakunnan huipulle kohonnut presidentin puoliso kertoo muistelmissaan niin tunnistettavista tilanteista ja kokemuksista, että monessa kohdassa huomasin pohtivani omaa elämääni. Se on hyvän elämäkerran merkki: Kirja kertoo paitsi yhden ihmisen elämästä, meidän kaikkien elämästä.
Michelle Obama on esimerkiksi epäillyt lapsuudestaan saakka: Olenko tarpeeksi hyvä? On mahdotonta sanoa, mihin kaikkeen kysymys hänen tapauksessaan liittyy – ihonväriin, perheen ja suvun historiaan, sukupolvelta toiselle periytyneseen epävarmuuteen? Michelle on orjien jälkeläinen molempien vanhempiensa puolelta.
Vaikka taustamme ovat aivan erilaiset, sama kysymys on seurannut minua läpi elämäni: Olenko tarpeeksi hyvä?
On kiinnostavaa pohtia tämän kysymyksen kasvualustaa sekä yksityisestä että yleisestä näkökulmasta.
Suomalaista ahdistusta tutkinut psykohistorioitsija Juha Siltala on tunnistanut suomalaisen häpeän historian miesten kirjoittamia elämäkertoja analysoidessaan. Teoksessaan Miehen kunnia (1994) hän pohtii suomalaisen miehen henkistä tarvetta voittaa häpeä onnistuneilla suorituksilla koulupojasta vanhuuteen asti.
Kysymys ”Olenko tarpeeksi hyvä” jäsentää elämää ylipäätään – olipa sitten kyse omasta elämästäni tai elämästä Amerikan ensimmäisenä ladynä tai suomalaisena häpeän ja kunnian miehenä. Se on kysymys, johon ihmiset ihan kaikkialla hakevat vastausta.
Rohkeus liikuttaa
Michelle Obaman tarinassa puhuttelee myös hänen päättäväisyytensä. Hän ponnistaa Chicagon köyhästä South Siden kaupunginosasta – perheensä tuella – Yhdysvaltain arvostetuimpiin yliopistoihin. Hän kuvaa kiinnostavien yksityiskohtien avulla, miten hän joutuu tekemään valintoja ohjatakseen elämäänsä tavoitteiden suuntaan.
Esimerkki: Michellen vanhemmat opettivat lapsensa puhumaan oikeaoppista englannin kieltä. Serkkutyttö kovisteli tästä pikku-Michelleä: ”Miksi sinä puhut kuin valkoiset tytöt?” Michelle kuvaa hämmennystään serkun heittämän haasteen edessä. Lukija ymmärtää, että pikkutyttö on joutunut valitsemaan ryhmäpaineen ja vanhempien esimerkin välillä.
Samalla lukija oivaltaa jotain oleellista syrjinnän rakenteellisesta syvyydestä. Yhdysvalloissa ei voi edetä huippuyliopistoon eikä menestyä urallaan, jos on oppinut puhumaan vain katujen kieltä, eivätkä ”omatkaan” aina kannusta kaatamaan sosiaalisia raja-aitoja.
Kerta toisensa jälkeen Michellen on täytynyt valita rohkeasti tiensä. Tämäkin koskettaa ja liikuttaa.
Princetonissa afroamerikkalaiset opiskelijat olivat kerrassaan marginaalisen pieni ryhmä. Obama kirjoittaa: ”Yritin niellä pelkoni, kun kursseilla miesopiskelijat hallitsivat keskustelua, kuten usein tapahtui. Heitä kuunnellessani tajusin, etteivät he olleet meitä muita fiksumpia. He olivat vain rohkeampia, kelluivat ikivanhan ylimielisyyden aalloilla sen ansiosta, että historia ei ollut koskaan opettanut heille mitään muuta.”
Pelot ovat voitettavissa
Minäkin olen yrittänyt elämäni kursseilla ja kokouksissa hallita pelkoni, kun muut – usein miehet – ovat hallinneet keskustelua. Ja heitä kuunnellessani olen tajunnut, etteivät he ole minua fiksumpia, he ovat vain rohkeampia. Ja kun olen sitten avannut suuni näissä miesten pöydissä, olen huomannut, että miehet eivät aina kuule, eivätkä ota tosissaan.
Vuosien saatossa rohkeuteni on kasvanut ja olen oppinut myös vaatimaan kuulluksi tulemista.
Michelle kertoo muistelmissaan, että hänet on kasvatettu luottamaan itseensä ja ajattelemaan, ettei menestykselle ole rajoja – uskomaan että hän voisi tavoitella ja saavuttaa mitä vain.
Tämä ajatus sai minut mietteliääksi. Miten minut on kasvatettu – tai miten olen omat lapseni kasvattanut? Kuinka paljon olen saanut itseluottamusta perintönä ja antanut sitä eteenpäin, ja kuinka paljon työtä on jäänyt omalle kontolleni tai lasteni vastuulle? Kuinka olen tähän työhön tarttunut? Miten olen käyttänyt minulle avautuneet mahdollisuudet?
Kuka olen?
Tarinallaan Michelle innostaa pohtimaan elämän keskeisiä kysymyksiä. Hän kehottaa jokaista kysymään itseltään, kuka olen ja keneksi haluan tulla.
Michelle tekee kunniaa vanhemmilleen toteamalla, että he opettivat häntä näkemään hänen oman tarinansa ja heidän perheensä ja maansa tarinan arvon – vaikkei tarina olisi täydellinen eikä edes kaunis, vaikka se olisi karumpi kuin haluaisimme sen olevan.
Meillä kullakin on tarinamme, ja minun tarinani on yksin minun. Mutta kun kerromme tarinamme, huomaamme usein, että se on samalla myös osa yhteistä tarinaa.
